Vuonna 2023 luin yhteensä 244 kirjaa

Vuonna 2023 luin yhteensä 244 kirjaa

Miten tämä oli mahdollista?

Olen pitänyt lukupäiväkirjaa vuodesta 2017 lähtien. Tapanani on ollut kirjoittaa kirjan tietojen oheen sen ensimmäinen tai viimeinen virke tai kappale, toisinaan sekä alku että loppu. Näin olen myöhemminkin löytänyt helposti tien takaisin kirjan tunnelmaan. Vuoteen 2021 asti luettujen kirjojen määrät ovat liikkuneet siinä 60-70 kirjan tienoilla. Sitten määrä lukupäiväkirjassa loikkaa 240:een. Vuonna 2022 olen yhtäkkiä lukenut 170 kirjaa enemmän kuin sitä edeltävänä vuonna.  

Mitä tapahtui? Löysinkö uuden lukutekniikan? Aloinko valehdella lukupäiväkirjaani? Löysinkö maagisen imurin, jolla voi imeä tarinoita itseensä kansien läpi? Sainko lisää tunteja vuorokauteen?   

Salaisuuteni on hyvin yksinkertainen. Jopa niin yksinkertainen, että melkein alkaa hävettää, millaisen mekkalan olen tässä tehnyt. Tässä se tulee:

Vuodesta 2022 eteenpäin aloin kohdella lasten kuvakirjoja samalla tavalla kuin esimerkiksi aikuisille tai nuorille suunnattuja romaaneja. 
Aloin merkitä myös kuvakirjoja lukupäiväkirjaani.

Havahduin jossain vaiheessa siihen, että luettuja ja koettuja ja aivan kokonaisia kirjojahan lasten kuvakirjatkin ovat. Se, että niissä on vähemmän tekstiä, ei tee niistä vähäpätöisempiä eikä niiden tarjoamasta lukukokemuksesta jotenkin vähempiarvoista. Itse asiassa parhaimmissa kuvakirjoissa kuvan ja tekstin välinen suhde pelaa keskenään niin, että se antaa lukijalle jotain sellaista, mihin pelkkään tekstiin nojaavat teokset eivät koskaan pysty.

Kun luen lapsilleni 1-2 kuvakirjaa joka ilta (paitsi puolisoni ollessa maissa lapsilta tulee yleensä vaade, että isi lukee), kirjasaldo nousee vuoden aikana väkisinkin melkoisen korkeaksi siitäkin huolimatta, että joitakin kirjoja täytyy lukea useamman kerran uudestaan. Meillä käydään iltaisin kovia neuvotteluita siitä, luetaanko taas sama kirja, joka on tahkottu läpi jo viitenä iltana vai kokeiltaisiinko jotain uutta. Onkin ollut hauska tutkailla itsestä sitä, millainen kuvitus vetää minua itseäni puoleensa ja millaisista kuvakirjateksteistä minä nautin. Läheskään aina lasten ja minun maut eivät kohtaa. Lapsen kantaessa kirjastossa kolmatta Ryhmä Hau -kirjaa lainauspinoon yritän pitää naamani peruslukemilla. Ja ei, tällöin ei ole vaarana, että hihkuisin innosta.

Olenkin alkanut toivoa, että vaikka lapset kasvavat, en silti unohtaisi kirjaston lastenosastoa ja sen tarjoamia lukukokemuksia. Ainakin Jyväskylän pääkirjastolla lasten kuvakirjauutuudet ovat hyvin esillä. Ei siis olisi suuri vaiva käydä tavanomaisella lainaus- tai palautusreissulla kurkistamassa, löytyisikö sieltä kantta, jonka kuvitus viehättäisi niin paljon, että kirja lähtisi mukaan asti. Uutuuksien laari on vieläpä asetettu lastenosaston reunalle eli jos lastenosasto noin muutoin tuntuu jännittävältä, niin syvemmälle sinne ei tarvitse mennä.

Lasten ja nuorten kirjojen arvostus ei nouse, jos me aikuiset emme sitä aktiivisesti nosta. Tästä on aika ajoin puhetta ainakin sosiaalisessa mediassa. Edes silloin tällöin tapahtuva lasten kuvakirjojen lainaaminen ja lukeminen on hyvin matalan kynnyksen tapa arvostaa tätä kirjallisuuden lajia. Eikä sitä varten tosiaan tarvitse omata lasta tai edes lainata sellaista naapurista. Loppujen lopuksi kirjojen jaottelut lasten-, nuorten- ja aikuisten kirjoihin ovat vain keinotekoisia rajoja.  

Mutta jotta kynnys lasten kuvakirjojen lainaamiseen madaltuisi vielä vähän lisää, niin tässä joitakin minun suosikkejani parilta viime vuodelta. Nämä ovat olleet kirjoja, joita olen mielelläni lukenut uudestaan ja uudestaan tai jotka ovat jollain muulla tavalla tehneet minuun ison vaikutuksen. Ehkä jokin näistä kolahtaisi sinuunkin? Voit myös halutessasi arvailla, onko kirjan tietojen oheen laittamani lainaus sen alusta vai lopusta.

***

Deborah Marcero: Purkissa (Kumma-kustannus, 2021, suom. Mari Nurminen)
Leevi oli keräilijä.

Kaisa Happonen ja Anne Vasko: Mur ja mustikka (Tammi, 2018)
Perillä on määränpää, polku on polku.

Anna Elina Isoaro ja Mira Mallius: Sinä yönä tuli talvi (WSOY, 2021)
Olin odottanut pikkuveljeä jo pitkään.

Mila Teräs ja Hannamari Ruohonen: Ensilumi (Otava, 2022)
Tiedätkö sen äänen, kun syksyllä ensimmäistä kertaa alkaa sataa lunta?

Frank Furu ja Linda Bondestam: Mutta te ette ole äiti (Etana Editions, 2021, suom. Katri Tapola)
Te ette ole äiti, mutta saatte pitää minua hetken sylissä.
Saatte pitää sylissä ja luvata.
Luvata, että kerran vielä olen äidin kanssa.

Vilja-Tuulia Huotarinen ja Anna Emilia Lahtinen: Vuori, joka juoksi (Tammi, 2022)
Vuori oli tehnyt itselleen jalat ja löytänyt maailmasta monta omaa paikkaa.

Mila Teräs ja Ilona Partanen: Aurinkolinnut (Karisto, 2016)
Natalia Nokkonen on tänäänkin kattanut pöytäänsä kaksi teekuppia, vaikka kukaan ei istu häntä vastapäätä.

Ilja Karsikas: Yksisarvinen (S&S, 2022)
Nenässä tuntui syksyn makea tuoksu.

Anu Kaaja ja Lee Lahikainen: Florian & Griselda – Kerrostalosatu (S&S, 2022)
Näemme tutun kavalkadin
rakentavan barrikadin

Jon Klassen: Haluan hattuni takaisin (WSOY, 2013, suom. Pirkko Harainen)
Minun hattuni on hävinnyt.

Maria Nilsson Thore: Raja (Mäkelä, 2022, suom. Raija Rintamäki)
Joku on maalannut pihan laitaan leveän, punaisen viivan.

***

P.S. Tänä vuonna (2024) päätin lopettaa lukupäiväkirjan pitämisen kokonaan. Minulla on jokaiselle kuukaudelle teema (esim. romaanit, tietokirjat, käännöskirjallisuus, runokokoelmat jne.) ja merkitsen ylös vain siihen teemaan liittyvät luetut teokset. Aina saa lukea muutakin kuin kuukauden teemaan liittyvää kirjallisuutta, mutta toivon, että tällaisella jaottelulla saisin lisää monipuolisuutta lukemistooni.

Ei viestejä
Etsi